Tunteet ovat ihania – mutta myös rasittavia, sotkuisia ja hankalia. Välillä olisi parempi olla tuntematta mitään! Vai olisiko sittenkään?
Missä tunteet syntyvät?
Aivokuorella ajatellaan ja jossain aivojen syövereissä tunnetaan. Karkeasti jaoteltuna aivojen työnjako menee näin, mutta todellisuudessa aivojen eri osien yhteistyö on mutkikas tanssi eikä tunteita ole mahdollista yksiselitteisesti sijoittaa johonkin tiettyyn aivojen osaan.
Ihmisaivot on kuvattu 1960-luvulta lähtien kolmikerroksisena kokonaisuutena (triune brain), jonka sisimmässä kerroksessa on aivojen vanhin osa, niin sanotut “liskoaivot” eli aivorunko.
Keskikerroksesta löytyvät ns. “nisäkäsaivot” (mammalian brain), jonka osista koostuvaa kokonaisuutta kutsutaan limbiseksi järjestelmäksi.
Aivojen uloin kerros eli ns. “kädellisen aivot” (primate brain) on aivokuori, pääosin harmaasta aineesta koostuva monenmonituisille laineille laskosteltu valtavan suuri peitto.
”Tunteet ovat tarpeettomia ja pahasta niin mielenrauhalle kuin verenpaineelle.”
(B. F. Skinner)
Siinä missä kognitiivisten toimintojen keskusyksikkönä pidetään aivokuorta, nisäkäsaivojen limbinen järjestelmä puolestaan on tunteiden “koti”.
Limbinen järjestelmä ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä oleva aivojen osa. Itse asiassa tutkijat ovat edelleen erimielisiä siitä, mitkä aivojen osat tarkalleen ottaen muodostavat limbisen järjestelmän.
Melko tyypillisesti limbiseen järjestelmään katsotaan joka tapauksessa kuuluvaksi amygdala eli mantelitumake, hippokampus, hippokampusta ympäröivä alue (parahippocampal cortex/gyrus) aivokurkiaisen yläpuolelta löytyvä pihtipoimu (cingulate cortex/gyrus), hypotalamus sekä accubens-tumake (nucleus accubens).
Aivokuori ja limbinen järjestelmä ovat niin tiiviissä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa erityisesti etuaivokuoren alapuolisen osan välityksellä (ventromedial prefrontal cortex, VM-PFC), että sitä kutsutaan joskus leikkisästi “ajattelevien aivojen tuntevaksi osaksi”.
Ihminen ei – onneksi – ole täysin tunteidensa vietävissä
Toiminnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kognitiiviset prosessimme saavat limbisestä järjestelmästä “tiedon”, onko jokin asia esimerkiksi pelottava, vaarallinen, himottava vai hoivattava.
Esimerkiksi pelko – tunne, jonka synnyssä mantelitumakkeella on tärkeä rooli – voi aktivoitua kivun kokemuksesta tai uhkan tunteesta ja voi saada aikaan prosessissa erittyvien stressihormonien siivittämänä paljon puhutun taistele tai pakene -reaktion.
Ihminen ei onneksi ole täysin tunnereaktioidensa orja, sillä järki voi puuttua peliin ja selittää esimerkiksi edellä kuvatun taistele tai pakene -reaktion aiheuttaneen tapahtuman parhain päin: Ei se ollutkaan karhu, joka raapi mökin ikkunaa vaan tuulessa heiluva kuusen oksa.
Tunteiden kokeminen, niihin reagoiminen ja niiden ilmaisu voi vaurioitua tai muuttua esimerkiksi silloin, kun emootioiden näkökulmasta keskeinen limbinen järjestelmä vaurioituu.
Mihin tunteita tarvitaan?
Elämä tuntevana ihmisoliona on välillä todella rasittavaa. Pomo suututtaa, leffa itkettää ja parisuhteessa ja vanhempana pääsee (tai joutuu!) kokemaan rakkauden lisäksi koko joukon monimutkaisia ja ristiriitaisia tunteita.
”Kaikkihan me sen tiedämme, että tunteet ovat tarpeettomia ja pahasta niin mielenrauhalle kuin verenpaineelle.”
Näin totesi yli 70 vuotta sitten pesunkestävä behavioristi, välineellisen ehdollistumisen isä B. F. Skinner. Skinner oli osittain oikeassa: suuret tunteet käyvät kuin käyvätkin sydämen päälle ja piinaavat pahimmillaan päivät ja yöt.
Tarpeettomia tunteet eivät ihmiselle kuitenkaan ole. Kaukana siitä.
TUTKITTUA: PELKO PITÄÄ IHMISEN HENGISSÄ
Vaikka moni meistä ei enää kohtaa käärmeitä päivittäin, huomiomme kiinnittyy niihin herkästi vielä tänäkin päivänä.
Asiaa tutkittiin kokeessa, jossa koehenkilöille näytettiin kahdenlaisia kuvasarjoja: Toisessa sarjoista oli harmittomien kukkakuvien seassa yksi kuva käärmeestä ja toisessa käärmekuvien seassa yksi kuva kukasta.
Tutkijat mittasivat, kuinka nopeasti koehenkilöt huomaavat kukkakuvien seasta käärmeen ja käärmekuvien seasta kukan. Tulos? Pelottava käärme tunnistettiin kukkakuvien seasta nopeammin kuin harmiton kukka käärmekuvien joukosta.
Ihminen reagoi herkästi pelottaviin ja vaarallisiin asioihin. Evoluution näkökulmasta se käy järkeen, sillä mitä tehokkaammin onnistumme välttämään vaaran, sitä suuremmalla todennäköisyydellä pysymme hengissä.
Pelko pitää meidät poissa syrjäisiltä kujilta aamuyön pimeinä tunteina. Tunteet siis auttavat meitä välttämään asioita, jotka satuttavat meitä tai voivat muulla tavoin olla meille vaarallisia. Samaan tapaan kokemamme myönteiset tunteet auttavat meitä lähestymään asioita, joista on meille iloa tai hyötyä.
Fysiologisen virittyneisyyden näkökulmasta tunteet auttavat meitä reagoimaan kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. Stressihormoni kortisoli voi auttaa meitä tekemään parhaamme vaikkapa tentissä tai kimurantissa työtehtävässä, kortisoli yhdessä adrenaliinin kanssa valmistaa elimistömme pakoon tai hyökkäykseen vaaran uhatessa jne.
Tunteet eivät auta pelkästään meitä itseämme. Ilmaistuna ne voivat ohjata myös seurassamme olevien käyttäytymistä. Jos jokin vaikkapa maistuu pahalle, irvistät inhosta. Se auttaa seurassasi olevaa välttämään pahan makuista, mahdollisesti pilaantunutta ruokaa.
Ilmaistut tunteet auttavat meitä myös ihmissuhteiden luomisessa ja vuorovaikutuksessa ylipäätään. On vaikea kuvitella mitään läheistä ihmissuhdetta ilman ilmaistuja tunteita.
Tunteet voivat auttaa myös asioiden mieleenpalauttamisessa. Suuria tunteita herättäneet tapahtumat muistetaan helpommin: moni meistä osaa esimerkiksi kertoa, missä oli kuullessaan New Yorkin terrori-iskusta syyskuussa 2001.
Tunteiden tutkiminen ihmiskokein on haastavaa
Tunteita tutkitaan sekä ihmis- että eläinkokein. Ihmisten käyttämistä tutkimuskohteina rajoittaa kuitenkin se, että monet tutkimuksista ovat invasiivisia tavalla, joka ihmisten ollessa kyseessä olisi ainakin epäeettistä ja mahdollisesti tutkimushenkilöä vahingoittavaa.
Ihmisten tutkiminen pohjaakin vahvasti käyttäytymisen tarkkailemiseen, minkä lisäksi luonnollisesti aivokuvantamisen eri menetelmiä käytetään hyväksi.
Kuten monessa muussakin psykologisessa ja neurotieteellisessä tutkimuksessa, myös tunteista saadaan arvokasta tietoa tutkimalla heitä, joiden aivot ovat tavalla tai toisella vahingoittuneet tunteiden kannalta olennaisten aivoalueiden osalta.
Tunnekokemusta muokkaavat – erilaisin mekanismein dopamiinin eritykseen vaikuttamalla – myös erilaiset lääkkeet (esim. SSRI-masennuslääkkeet) ja huumaavat aineet, kuten amfetamiini, kokaiini ja opioidit.
Lähteet:
Baars, B. J. & Gage, N. M. (2010). Cognition, Brain and Consciousness. Introduction to Cognitive Neuroscience. Oxford: Elsevier.
Ochsner, K. (2000). Are affective events richly ‘‘remembered’’ or simply familiar? The experience and process of recognizing feelings past. Journal of Experimental Psychology: General, 129, 242–261.
Öhman, A., Flykt, A., Esteves, F. (2001). Emotion drives attention: Detecting the snake in the grass. Journal of Experimental Psychology: General, 130: 466-478. https://doi.org/10.1037/0096-3445.130.3.466
b.f.skinner oli oikeammassa. tunteet ovat pahasta, eikä niitä totisesti tarvita lainkaan. itse en mene pimeille kujille koska tiedän etten tarvitse sieltä mitään, en pelkoa välttääkseni kuten artikkeli väittää. ihmissuhteet hoituvat parhaitsen ilman tunnekaappausta, myötätuntoisesti ja rauhallisesti. vain tunteelliset ihmiset vaativat muiltakin sentimentaalisuutta, joka on eläimellinen ominaisuus jos evoluutiobiologilta kysytään. miksi haluaisit olla eläimellinen, olethan ihminen? aivan kaikki on helpompaa ilman sekoilevia tunteita- eikä lopputulos suinkaan ole kuolema- vaan onnellisempi elämä!