Pakko-oireinen häiriö oirehtii pakonomaisina ajatuksina ja toimina

Pakko-oireinen häiriö eli OCD on ahdistuneisuushäiriö. Aikaa vievät pakonomaiset ajatukset ja toiminnot ovat sen keskeiset oireet. 

Pakko-oireinen häiriö (engl. OCD, Obsessive Compulsive Disorder) saa ihmisen käyttäytymään ulkopuolisen näkökulmasta järjettömästi.

On pyyhittävä tuoli huolellisesti ennen sille istahtamista. Ovenkahvoihin ei kosketa, jos ei ole aivan pakko. Kädet pestään ja kuivataan huolellisesti lukemattomia kertoja päivässä.

Kotoa poistuminen onnistuu vasta huolellisen poistumisrituaalin suorittamisen jälkeen. Toisten ihmisten kättely tai halaaminen ei tule kysymykseen bakteerien, lian tai muiden pöpöjen pelossa. 

Pakko-oireisen häiriön oireet

Koronapandemian seurauksena moni kieltämättä elää käytännön sanelemana vähän kuin pakko-oireista häiriötä sairastava. Ero häiriöstä kärsivän ja koronaa välttelevän välillä on kuitenkin selvä: 

Siinä missä koronaa karttava toimii todellisen tartuntariskin ohjaamana, pakko-oireista häiriötä sairastavan pakkotoiminnot ja -ajatukset eivät perustu ulkopuolisen tilanteen tai jonkun toisen ihmisen aiheuttamaan todelliseen uhkaan.

Jos pohdit, voisiko sinulla olla pakko-oireinen häiriö, esitä itsellesi muutama kysymys. Kyseessä on pakko-oireisen häiriön seulontakysymykset, joita käytetään esimerkiksi lääkärin vastaanotolla silloin, kun epäillään henkilön kärsivän tästä häiriöstä:

• Peseydytkö usein?
• Tarkistatko asioita usein?
• Tuleeko mieleesi usein ajatuksia, jotka vaivaavat, mutta joista et pääse eroon?
• Viekö jokin päivittäinen toiminta huomattavan pitkän ajan?
• Ovatko järjestys ja symmetria sinulle tärkeitä?

Laajasti käytetty OCD-testi (OCI-R) puolestaan sisältää muun muassa tällaisia väittämiä:

• Minun on vaikea hallita ajatuksiani.
• Kerään tavaroita, joita en tarvitse.
• Tarkastan toistuvasti ovia, ikkunoita, kaappeja jne.
• Minusta tuntuu, että minun on toisteltava tiettyjä numeroita. 
• Pesen käsiäni useammin ja pitempään kuin tarvitsisi.

Pohdituttavatko omat pakko-oireesi? Tee OCD-testi

Pakko-oireisen häiriön diagnostiset kriteerit

Pakko-oireiseksi saatetaan heppoisin perustein kutsua ihmistä, joka on siisti ja järjestelmällinen ja pitää tavarat niille kuuluvilla paikoillaan. Tämä yksin ei kuitenkaan riitä diagnoosiin.

Pakko-oireisen häiriön (F42) diagnostiset kriteerit Suomessa käytössä olevan Maailman terveysjärjestön ICD-10-tautiluokituksen mukaan ovat:

a) Pakkoajatuksia ja/tai -toimintoja esiintyy useina päivinä vähintään kahden viikon ajan.

b) Pakkoajatuksiin ja -toimintoihin liittyvät seuraavat piirteet:

• Henkilö tunnistaa, että pakkoajatukset/-toiminnot ovat lähtöisin hänen omista ajatuksistaan eivätkä johdu mistään ulkopuolisesta asiasta ja ihmisestä. 
• Ajatukset/toiminnot ovat toistuvia ja epämiellyttäviä. Ainakin yhtä pakkoajatusta tai -toimintoa pidetään itsekin liioiteltuna tai epätarkoituksenmukaisena.
• Henkilö yrittää vastustaa pakko-oireitaan (joskin vastustus vähenee häiriön kestäessä), mutta on epäonnistunut vastustuksessa vähintään yhden pakko-oireen suhteen.
• Pakkotoiminnot/-ajatukset saattavat hetkeksi lievittää ahdistusta, mutta eivät tuota mielihyvää

c) Pakkoajatukset tai -toiminnot ahdistavat tai häiritsevät muuta elämää viemällä aikaa.

d) Lisäksi suljetaan pois muut mahdolliset pakko-oireiden aiheuttajat (Touretten oireyhtymä, elimellinen mielenterveyden häiriö, skitsofreniaryhmän häiriö, mielialahäiriö).

Tavallisimpia pakko-oireiseen häiriöön liittyviä pakkotoimintoja

Ovatko avaimet varmasti taskussa ja hella pois päältä? Tulihan se puhelin mukaan – ja tosiaan ne avaimet? Miten se hella… Erilaiset tarkastusrituaalit ovat pakkotoiminnoista yleisimpiä (63 %). 

Toiseksi yleisintä on pakonomainen peseminen ja kolmanneksi yleisintä laskeminen.

Tavaroiden symmetrinen järjesteleminen (tai jonkin toiminnon suorittaminen aina tietyssä järjestyksessä) on sekin melko yleistä, kuten on myös hamstraus eli tavaroiden ylenpalttinen keräileminen. 

Tavallisimpia pakko-oireiseen häiriöön liittyviä pakkoajatuksia

Yleisimmät pakkoajatukset liittyvät kontaminaation eli likaisuuden, saastaisuuden ja mikrobien pelkoon. Sen yhteydessä esiintyy monesti pakonomaista pesemistä, kun ihminen yrittää välttää ”saastumista” keinolla millä hyvänsä. 

Pakonomainen epäily on lähes yhtä yleistä kuin kontaminaation pelko. Pakonomaisesti epäilevä saattaa esimerkiksi pelätä, että hänen kotiinsa tunkeudutaan, koska hän on vahingossa jättänyt ikkunan raolleen. 

Leimallista pakonomaiselle epäilylle on, että moninkertaisesta tarkastamisesta huolimatta (kyllä, sadannen kerran, ikkuna todellakin on kiinni) epäily jää silti kalvamaan mieltä: Mutta ihan todella, suljinko ikkunaa sittenkään? Ja jos suljin, en varmasti sulkenut kunnolla. 

Myös pakonomainen huoli vakavasta sairaudesta on yleistä. Tyypillisimpiä pelon kohteita ovat syöpä ja seksitaudit. Ero hypokondriseen häiriöön ei ole aina selkeä.

Monesti pakkoajatukset ja -toiminnot kulkevat käsi kädessä:

Tarttuvan taudin pelko saa pesemään käsiä yhä uudelleen ja uudelleen. Pakonomaisesti kotinsa turvattomuutta epäilevä päätyy tarkistamaan ikkunat ja sähkölaitteet moneen kertaan. Pakonomainen symmetrian kaipuu taas johtaa loppumattomaan tavaroiden järjestelemiseen. 

Pakko-oireisen häiriön syyt ja esiintyvyys

Perintötekijät vaikuttavat selkeästi pakko-oireisen häiriön taustalla. Lasten keskuudessa perintötekijöiden osuudeksi arvioidaan 45–65 prosenttia ja aikuisten keskuudessa jonkin verran vähemmän, 27–47 prosenttia.

Sairauden taustalta löytyy lisäksi monenkirjava joukko neurobiologisia ja neurokemiallisia tekijöitä. 

Aivojen rakenteellisia poikkeamia on havaittu muun muassa aivokuorella ja talamuksessa. Myös keskushermoston serotoniinivälitteisen toiminnan häiriöt liitetään pakko-oireiseen häiriöön. 

Psykoanalyyttinen teoria näkee pakko-oireisen häiriön taustalla ristiriidat noin 1–3 vuoden iässä tapahtuvassa psykoseksuaalisen kehityksen anaalivaiheessa. Anaalivaiheessa lapsi opettelee (kehon) kontrollia ja ymmärtää olevansa vanhemmastaan erillinen, itsenäinen olento. 

Oppimisteorian näkökulmasta pakkotoiminnot ovat ehdollistunut vaste ahdistuneisuuteen. Tavallaan se käykin järkeen, sillä pakkotoiminnon suorittaminen usein helpottaa ahdistuneisuutta hetkellisesti. Pitkällä tähtäimellä ahdistuneisuus tosin lisääntyy. 

Kognitiivinen lähestymistapa puolestaan liittää pakko-oireiseen häiriön täydellisyyden tavoitteluun, uhkien yliarviointiin sekä heikkoon epävarmuuden sietokykyyn. 

Pakko-oireisen häiriön elinikäinen esiintyvyys väestössä on parin prosentin luokkaa. Se alkaa tyypillisesti teini-iän lopulla tai varhaisaikuisuudessa. Häiriö kehittyy hitaasti – joskus jopa usein vuosien kuluessa. 

Naisilla pakko-oireinen häiriö on jonkin verran yleisempi kuin miehillä. Mielenkiintoista kyllä, häiriöstä kärsivät ovat yleisväestöä harvemmin avioliitossa. 

Miten pakko-oireista häiriötä hoidetaan?

Pakko-oireisen häiriön hoitoon käytetään monia keskushermoston serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia lääkkeitä ja eri psykoterapioita. 

Esimerkiksi pakkotoimintoihin, kuten tarkistamisrituaaleihin, voidaan vaikuttaa käyttäytymisterapialla. 

Käyttäytymisterapiassa pakko-oireesta kärsivä altistetaan pelon ja ahdistuneisuuden tuntemuksille niin, että potilas ei turvaudu tuolloin pakkotoimintoonsa ahdistuneisuutensa lievittämiseksi. Vähitellen ahdistuksen tunteet lievenevät – ja sen myötä myös tarve pakkotoiminnoille.

Kognitiivisen psykoterapian tavoitteena on puuttua pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän ajatusvinoumiin, esimerkiksi kohtuuttomiin uhan tunteisiin ja perfektionismiin.

Kuten monien muidenkin mielenterveyshäiriöiden kohdalla, myös pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän oloa helpottaa lisäksi tieto omasta sairaudestaan sekä luottamuksellinen hoitosuhde. 

Käskeminen puolestaan ei auta mitään. Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivää ei siis kannata komentaa lopettamaan toimintaansa, sillä se todennäköisesti vain pahentaa oireita ja lisää ahdistuneisuutta. 

Muualla verkossa: Mielenterveystalo: Pakko-oireiden omahoito

Artikkelin kuvat: Sean Horsburgh/Unsplash; Jonas Off/Unsplash

Lue myös:

• Katastrofiajattelija kulkee epäonnesta toiseen – oman päänsä sisällä
• Psykoterapia ei ole mitä tahansa jutustelua vaan näyttöön perustuva hoitomuoto
• Epäluuloinen persoonallisuus – perusteettomia epäilyksiä, pitkävihaisuutta ja omahyväisyyttä
• Vaativa persoonallisuus tavoittelee täydellisyyttä, järjestystä ja kontrollia
• Luulosairas löytää netistä ”diagnoosin” kaikkeen