Äiti ehti hetken elää itsensä näköistä elämää

| |

Vaikka äidin kuolemasta on jo melkein 15 vuotta, joka vuosi merkkipäivien kynnyksellä se herättää erilaisia tunteita ja pakottaa tarkastelemaan omaa elämää aina vain uudessa valossa.

Petra Lehto

Äitini kuoli loppusyksyllä 2005 nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli kuollessaan 61-vuotias. Itse olin tuolloin ehtinyt harjoitella äitinä olemista rakkaalle pojalleni – äitini ensimmäiselle lapsenlapselle – hädin tuskin kaksi vuotta.

Äidin kuolema on tragedia lapsen näkökulmasta aina. Moninkertainen tragediasta tulee, kun elämä katkeaa ennen aikojaan ja juuri, kun siitä on vihdoin tullut omannäköistä ja mukavaa.

Silloin ei sure vain omaa menetystään vaan myös niitä vuosia ja niitä kokemuksia, joita toiselle ei enää suotu.

Äiti oli juuri päässyt niin sanottuun eläkeputkeen tehtyään pitkän päivätyön pikkukaupungin postin asiakaspalvelussa. Äidistä pitivät niin työkaverit kuin asiakkaat, sillä hänellä oli läsnäolon ja kohtaamisen taito. Toisaalta äiti oli todella herkkä, joten pitkät päivät ihmisvirrassa kuluttivat.

 Vanhuutta ei ole etukäteen luvattu meistä kenellekään.

Henkilökohtaisessa elämässään äiti kohtasi jos jonkinlaista mutkaa ja hankaluutta, mutta eläkepäivien häämöttäessä se kaikki oli jäänyt taakse. Oli oma elämä, oma koti ja pian aikaa kävellä ja ihmetellä niin paljon kuin sielu sieti.

Mutta sitten astuikin elämään mörkö. Tuli diagnoosi: ”Se on syöpä.” Muutama kuukausi myöhemmin, mustana marraskuun yönä, äiti nukkui pois.

Äidin kuolema on taas tänä vuonna saanut uuden sävyn, sillä olen juuri täyttänyt 50 vuotta. Ymmärrän nyt vieläkin kirkkaammin, kuinka nuorena äiti lähti.  Vanhuutta ei ole etukäteen luvattu meistä kenellekään.

On siis jälleen tullut aika kysyä, entistä painokkaammin, elänkö minä itseni näköistä elämää. Mahtipontinen kysymys, mutta toisaalta miten muutenkaan – isosta asiastahan tässä on kysymys.

Mitä ”omannäköinen elämä” ylipäätään tarkoittaa? Voiko vasta sitten olla tyytyväinen, kun kaikki haaveet toteutuvat?

”Haluaisin vain päästä kotiin ja tehdä tavallisia asioita”, äiti haaveili sairaalassa ollessaan. Se toive ei ehtinyt toteutua.

Voisiko tyydyttävä elämä olla sitä, että edes välillä älyäisi tyytyä?

Elämämme ei ole aina käsissämme. Meillä on haaveita, jotka jäävät haaveiksi. Onni ei ole aina myötä.  Suunnitelmat eivät aina toteudu. Ihmissuhteet päättyvät. Sairaus pysäyttää. Kaikkea ei ehdi tai tohdi sanoa ja tehdä.

Voisiko tyydyttävä, omannäköinen elämä sittenkin– ainakin osittain – olla sitä, että edes välillä älyäisi tyytyä, vaikka mikään ei koskaan ole täydellistä? Asettua oloonsa ja kurtistuviin nahkoihinsa ja todeta, että elämä on hyvä ja ihmeellinen juuri nyt, juuri näin?


Linnunlaulua ja mansikkakakkua tulevana sunnuntaina teille, äidit ja äitien lapset!

Tai siis hetkinen… Tuohan on minun toiveeni. Sinulle vaikka rokkia ja tequilaa, jos täytekakku ei puhuttele ja lintujen viserrys ottaa aivoon.

Niin tai näin, tulkoon juhlastanne näköisenne!

Rakkaudella,
Petra

4.8 6 äänet
Mitä pidit?
guest
1 Kommentti
vanhimmat
uusimmat eniten ääniä saaneet
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Piipoo
Piipoo
6 kuukautta sitten

Menetin molemmat vanhempani liian varhain. Heiltäkin jäi liikaa elämää elämättä. Tämä kosketti, kiitos <3 .