Taistelin aamuvirkkuuttani vastaan rakkauden tähden, mutta luistella sentään saan milloin mielin

Viimeksi päivitetty: |

Päätoimittaja on kolumnissaan joskus jotain mieltä ja välillä fundeeraa omaa elämäänsä sen verran kuin yksityisyyttään vaalimaan tottunut introvertti osaa.


On sellaisia rasittavia aamuvirkkuja, jotka lähtevät luistelemaan aamulla kello 6, kun eivät enää keksi muutakaan tekemistä. Minä olen yksi heistä. 

POIKANI puolestaan on vahvasti illanvirkku. Hänen parhain ja tuotteliain aikansa päivästä koittaa vasta reippaasti iltapäivän puolella ja jatkuu aamun pikkutunneille. 

Pojan rytmi on aamuvirkun äidin – ja aamuvirkun yhteiskunnan – mielestä melkein ymmärryksen tuolla puolen. Yhä vain sitkeästi aamuvirkkuus yhdistyy ihmisten mielissä ahkeruuteen, reippauteen ja tuotteliaisuuteen. Vain laiskat makoilevat keskellä päivää!

LÄHES puolen miljoonan ihmisen geeniaineiston pohjalta tehty tuore tutkimus vahvistaa kuitenkin sen, minkä jokainen meistä oikeastaan tietääkin: Ihminen voi paremmin silloin, kun hän saa elää oman vuorokausirytminsä tahtiin. 

Harvinaisen selväksi asia käy aina silloin, kun joutuu syystä tai toisesta elämään täysin luontaisen rytminsä vastaisesti. Jokainen joskus maapallon toiselle puolelle lentänyt tietää, miten pöpperöiseksi aikaerorasitus saa pään. Kuvittele, jos joutuisit elämään samassa tahmassa vuodesta toiseen?

MATKUSTAMISEN lisäksi ihminen pyristelee rytmiään vastaan muistakin syistä. Esimerkiksi rakkaudesta. 

Nuorena heilastelin muuatta nuorta miestä, joka oli poikani tapaan yökyöpeli. Koska olin nuori ja ihastunut, sinnittelin parhaani mukaan hänen rytmissään, vaikka se tuntui kauhealta. 

Eräänä myöhäissyksyisenä keskiyönä Mika (nimi muutettu) halusi lähteä kanssani fiilistelemään katulamppujen valossa vihmovaa räntäsadetta. 

Olimme jo aikaisemmin ehtineet sukeltaa lämpimän peiton alle ja minä olin ollut valmis nukahtamaan kolme tuntia aikaisemmin. Siitä huolimatta, väsymys silmäluomien alla kuumottaen, kiskoin farkut jalkaan ja laahustin Mikan perässä ulos ja läheisen koulun pihamaalle.

Värjöttelimme, kastuimme, poltimme tupakat. Luulin pyörtyväni. Mika oli onnellinen, minä en. Se oli viimeinen yhteinen yöseikkailumme – ja seurustelukin kariutui sitten lopulta.

MONI joutuu väärään rytmiin olosuhteiden pakosta. On töitä, joita on yksinkertaisesti tehtävä tiettyyn aikaan. Läheskään kaikkea opiskelua ei voi suorittaa videoluentoja verkosta katselemalla.

Eikä kukaan ole vieläkään keksinyt laitetta, jolla eri vuorokauden aikoina tapahtuvat asiat voitaisiin koota tapahtumaan samana ajankohtana. Sellainen kone olisi kyllä mahtava – joku Pelle Peloton ottakoon kopin. 

Paljon silti on tehtävissä. Jos työ ei katso kellonaikaa, miksi illanvirkun täytyisi olla täydessä työskentelyvalmiudessa kukonlaulun aikaan? Onko koulupäivien oikeasti alettava kahdeksalta?

Täydellisiä ratkaisuja ei ole, mutta jo pienillä joustoilla illanvirkkujen elämää voitaisiin helpottaa edes vähän.

* * * * *

ELETTIIN sydäntalvea Kajaanissa noin vuonna 1980. Koulun luistinradalla oli hiljaista, mikä ei ollut ihme, sillä kello oli vasta kuusi aamulla. 

Suuret lumihiutaleet leijailivat hiljalleen pehmeälle hangelle. Luistinrataa ympäröivien valojen loisteessa luisteli yksi onnellinen tyttö. Saattoipa oppia sirklaamaan takaperin juuri tuona pakkasaamuna. 

Lisää kolumneja:

Kommentit ennakkomoderoidaan eli julkaistaan vasta sen jälkeen, kun toimitus on ne ensin hyväksynyt. Joskus siihen voi kulua useampi päivä, mutta jos kommettisi on asiallinen, se julkaistaan kyllä.

Tilaa
Ilmoitus
guest
0 Kommenttia
vanhimmat
uusimmat eniten ääniä saaneet
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit