Poikani, jota joskus kotifilosofiksenikin kutsun, totesi kauan sitten: ”Ei kannata matkia toisia ihmisiä, koska silloin elää sen toisen elämää eikä omaansa.”
Noin miljardi vuotta sitten, kun poikani kävi ensimmäistä luokkaa, hän pyysi minua katsomaan aapistaan.
”Kato äiti. Minä teen jiin tällä tavalla. Mutta opettaja sanoo, että se tehdään tällä tavalla”, poika selitti ja piirsi kaksi hieman toisistaan poikkeavan näköistä j-kirjainta aapisen laitaan.
”Miksi muka jii pitäisi tehdä aina tuolla tavalla? Tämä on minun käsialaani!”
Itse olin aikoinaan tyypillinen tottelevainen koulutyttö. Erityisesti alaluokilla ei tullut mieleenikään uhmata opettajan auktoriteettia. Uskoin ehdoitta myös siihen, että tottelemalla – niin opettajia kuin vanhempianikin – minut hyväksyttäisiin ja minusta tulisi sellainen kuin ihmisen pitääkin olla. Mitä ikinä kuvittelin sen tarkoittavan.
Kun tuolloin kuuntelin ekaluokkalaistani, ymmärsin hänen olevan äärimmäisen tärkeällä tiellä. Sillä tiellä, jolla toivon mahdollisimman monen meistä voivan oivaltaa oman kallisarvoisen ainutlaatuisuutensa.
Emme elä elämäämme täyttääksemme toisten ihmisten tarpeita tai toistaaksemme jo tehtyä. Olemme täällä täyttämässä oman paikkamme, sillä sitä ei kukaan muu voi puolestamme tehdä.
Hermann Hesse, saksalainen runoilija, kirjailija ja taidemaalari muotoili ajatuksen kauniisti:
”Mutta yksikään ihminen ei ole vain oma itsensä, hän on myös ainutkertainen, täydellinen erikoistapaus, itse kukin on tärkeä ja merkillinen piste, missä maailman ilmiöt leikkaavat toisensa, juuri sillä tavalla vain sen ainokaisen kerran, eikä sitten enää koskaan.”
Mitä sitten minä, entinen tottelevainen koulutyttö, vastasin pojalleni j-kirjaimesta? Oli tietenkin vain yksi vaihtoehto: Katsoin leukaansa uhmakkaasti nostanutta poikaani hymyillen ja sanoin, että totta kai hän voi kirjoittaa omalla käsialallaan. Kenenkäs muun?
Artikkelin kuva: Annie Spratt/ Unsplash
Lue myös: Kuka sä oikein luulet olevasi?
