Syyttä suotta syyllinen olo – Miksi syyllisyys voi kalvaa ilman selkeää syytä?

| | ,

Teet kaiken niin hyvin kuin pystyt ja osaat. Elät niin järkevästi ja oikein kuin mahdollista. Silti syyllisyys nostaa päätään tuon tuosta. Miksi?

Jos valehtelemme, varastamme tai puhumme toisesta pahaa selän takana, on luonnollista, että tunnemme syyllisyyttä tekemisistämme.

Jos ajattelemme myrkyllisiä ajatuksia toisista ihmisistä, silloinkin on aivan tavallista, että syyllisyys nostaa päätään. Millainen ihminen oikein olen, jos toivon salaman iskevän naapurin autotallin tuhannen pirstaleiksi?

Sitten on aikoja ja tilanteita, jolloin elämme ihan tavallista elämää, yritämme toimia parhaan taitomme ja ymmärryksemme mukaan, lipsautamme korkeintaan pieniä valkoisia valheita ja hyväksymme sen naapurinkin, vaikka itse emme koskaan maalaisi autotallia hernekeiton väriseksi.

Kaiken pitäisi olla hyvin ja meidän sulassa sovussa itsemme ja maailmankaikkeuden kanssa. Mutta kun emme ole. Jokin ikävä nakertaa sisikuntaa. Kun oikein tarkasti pysähdymme tunteen äärelle, huomaamme, että kyseessähän on syyllisyys! Miksi ihmeessä?

Syyllinen olo lievittyy vain suorittamalla?

Terve syyllisyys on seurausta teoista, mutta epäterve ja vahingoittava syyllisyys kumpuaa jostain paljon syvemmältä: arvottomuuden ja häpeän tunteista. Niiden juuret taas ovat usein – kuinkas muutenkaan – lapsuudessa.

Jos emme saa lapsena kuulla, että meitä rakastetaan ihan vain, koska olemme ja että arvomme toisten silmissä ei ole riippuvainen tekemisistämme, saatamme alkaa ansaita hyväksyntää suorittamisella.

Jäämme reippaasti päiväkotiin, koska se tekee isän onnelliseksi. Pinnistelemme matematiikan kokeesta kympin, koska silloin äidin silmiin syttyy iloinen ja hyväksyvä pilke. Potkimme palloa, soitamme viulua ja heitämme kärrynpyöriä, koska silloin opettajat ja valmentajat ovat mielissään.

…Vai olisiko sittenkin tultava kokonaan toisenlaiseksi?

Pelkkä asioiden tekeminen ei ehkä riitä. On oltava tietynlainen, jotta tulisi hyväksytyksi ja pääsisi eroon syyllisyyden tunteistaan.

Hymyillä, vaikka itkettäisi, koska ei kukaan pidä mutrunaamasta. Joustaa vaikkei jaksaisi, koska itsekkyys on rumaa. Väistää vääryyttä koettuaan, koska sivistynyt ihminen ei riitele.

Jos olen mahdollisimman monella tavalla  sellainen kuin toiset haluavat minun olevan, sitten olen oikeanlainen. Jos taas olen vääränlainen, olen syyllinen. Johonkin. Ehkä kaikkeen.  

Mistä turhan syyllisyyden tunnistaa?

Elämä ei ole mustavalkoista ja siksipä arjessakin sekä tarpeellinen että turha syyllisyys vaivaavat meitä suloisessa sekasotkussa. Mistä voi tietää, onko syyllisyyteen oikeasti aihetta vai ei? Voit pohtia asiaa seuraavien esimerkkien avulla:

Ystäväsi pyytää sinua seurakseen elokuviin. Ystävä on elokuvasta innoissaan, sillä hän on odottanut sitä jo pitkään. Olet kuitenkin suunnitellut viettäväsi koti-iltaa teekupposen ja kirjan seurassa. Miltä sinusta tuntuu, kun kieltäydyt? Oletko nyt pilannut ystäväsi illan? Vai kieltäydytkö ensinkään?

Työkaveri kommentoi tekemääsi työtä sanomalla että hän olisi tehnyt sen toisin/ratkaissut asian toisella tavalla. Tuntuuko sinusta, että olet toiminut väärin? Onko olosi epäonnistunut?

Läheisesi jää kiinni rattijuoppoudesta. Todennäköisesti olet vihainen, mutta tuntuuko sinusta myös siltä, että sinun, juuri sinun, olisi pitänyt pystyä estämään tapahtunut?

Viet lapsen hoitoon ja huomaat päiväkodin eteisessä, että sadevaatteet unohtuivat kotiin. Selviätkö harmituksesta olankohautuksella vai vellotko epämääräisessä ”olen huono vanhempi” -tunteessa loppupäivän?

Huomaat varmaan, että haitallinen syyllisyys saa alkunsa monesti niin, että ihminen kuvittelee tehneensä vastoin jonkun toisen tahtoa tai odotuksia.

Ihmelääkettä turhaan syyllisyyteen ei ole

Olemme nyt päätyneet haitallisen syyllisyyden syvään päähän. Olo on riittämätön, tuntuu että teemme ”kaiken” väärin ja niin, että toisillekin tulee paha mieli.

Tässä vaiheessa kuuluisi esittää käytännöllinen lista keinoista, joilla epäterveestä syyllisyydestä voi päästä eroon.

Jonkinlainen pieni listakin kyllä on luvassa, mutta sitä ennen varoituksen sana: Jos olet koko tähänastisen elämäsi tuntenut syyllisyyttä lähes kaikesta, mitä teet tai jätät tekemättä (ja lisäksi myös muiden ihmisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä ja heidän tunteistaan), et pääse tunteistasi eroon sormia napsauttamalla. Etkä edes niksilistaa kertaamalla.

Toivotonkaan tilanne ei suinkaan ole ja tärkeintä on lähteä liikkeelle jostain. Monesti parasta on aloittaa tosiasioista. Tässä tapauksessa kääntämällä huomio – paradoksaalisesti – sekä itsestä poispäin että itseä kohti. Tähän tapaan:

1. Kaikki ei ole sinun syytäsi

Et ole vastuussa toisten tunteista tai siitä, että he eivät hyväksy kaikkia tekojasi ja valintojasi, vaikka sinusta saattaa siltä tuntua – ja vaikka joku saattaa peräti väittää sinulle niin.

Jos se tuntuu läheisestäsi pahalta, ei ole sinun tehtäväsi kantaa hänen pahaa oloaan. Se hänen on tehtävä itse.

2.  Kaikki eivät ajattele sinua koko ajan

Omissa valinnoissamme ja niiden mahdollisissa vaikutuksissa velloessamme sorrumme helposti ajatusvääristymään: Koska me ajattelemme itseämme, toisetkin ajattelevat meitä ja kertaavat suurennuslasin avulla kaikki koskaan ”väärin” tekemämme asiat.

Tärkeä muistutus: Muut eivät mieti jatkuvasti sinua ja ominaisuuksiasi. He eivät käytä päiväkausia sinun arvostelemiseesi. Heillä on kädet täynnä jotain aivan muuta – omaa elämäänsä. Tutkimuskin on sen osoittanut, että enimmäkseen ihminen ajattelee itseään.

3. Tärkeintä on yrittää tehdä, mikä on oikein itseä kohtaan

Koska emme voi – eikä meidän pidäkään – kantaa vastuuta kaikkien olosta ja elämästä, parasta keskittyä omaamme.

Helppo tietysti sanoa. Oikeassa elämässä omat toiveet, haaveet ja halut ovat saattaneet ikiaikoja sitten punoutua sotkuiseen verkkoon yhdessä läheisten ja ympäröivän yhteiskunnan (oletettujen) odotusten kanssa.

Miten ihmeessä kukaan pystyy erottamaan siitä sekasotkusta omat punaiset lankansa?

resonoida (verbi)
värähdellä toisen värähtelyn vaikutuksesta

Jungilainen psykoanalyytikko James Hollis muistuttaa vastikään ilmestyneessä kirjassaan Living Between Worlds: Finding Personal Resilience in Changing Times viisain sanoin siitä, että me kyllä tunnistamme asiat, jotka ovat meille hyviä, tärkeitä ja oikein. Se on kaiken lisäksi tavattoman yksinkertaista, tavallaan:

”Jos jokin resonoi meissä, se on tarkoitettu meille. Jos jokin ei resonoi meissä, sitä ei ole tarkoitettu meille.”

Sitä päin.

Inspiraation lähde: Valtavaara, Anna-Liisa: Syyllinen – Syystä vai suotta? (Kirjapaja 2014)
Artikkelin kuva: Photographee.eu/Adobe Stock

5 2 äänet
Mitä pidit?
guest
0 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit